Turhanpäiväistä jorinaa

Elämässäni tapahtuva muutos on kulminoitunut pisteeseen jossa kohtaamani vaikeat tunteet realisoituvat itselleni käsiteltävämmässä muodossa kuin koskaan aiemmin.

Minua ovat suuresti auttaneet työkalut joita en olisi koskaan kuvitellut käyttäväni. Niiden arkaluontoisesta asemasta johtuen en mainitse niitä nimeltä. Mainitsen tässä yhteydessä vain Rosen-menetelmän, jonka tukemana olen saanut mahdollisuuden kohdata tiedostamattomia keloja, tunteita ym. sellaisessa muodossa että hyödylliset vaikutukset ovat siirtyneet myös arkitodellisuuteeni.

Parhaiten tilannetta selvittäisi varmaankin konsultointi perheeni kanssa, joka kohtaa minut itsenäni (myös ei-itsenäni) jatkuvalla syötöllä.

Muutos joka meissä tapahtuu on sen luonteista, että meillä tiedostavina olentoina on mahdollisuus valita elää sen myötä, tai työskennellä muutoksen vastaisesti. Tämä on äärimmäinen kärjistys, eikä ole mielestäni olemassa "tervettä" eikä "sairasta" tilaa, on vain erilaisia vaiheita prosessissa, joka johtaa kohti tuntematonta.

Hyvä ja paha ovat antiikin aikaisia määritelmiä ympäristölle jossa selviytyminen on hyvin ohuen langan varassa, meillä kulttuurimme hemmottelemilla lellikkilapsilla on mahdollisuus rakentaa eri pohjalle kuin muinainen minän selviytymiskamppailu, ja tämä onkin mielenkiintoista.

On myös mielenkiintoista huomata miten tiukasti jotkut yksilöt haluavat samaistua ajattelullaan menneisiin ajatuksen kulkureitteihin. Kieltäytymällä luottamasta intuitiiviseen (ehkä jopa myyttiseen) "sisäiseen ääneen" joka ohjaa meitä kohti seuraavia tasoja ihmisyydessä he sysäävät syrjään luonnollisen kehityksen ja korkeimman potentiaalinsa.


Ei tästä tällä erää sen enempää. Eiköhän tässä ole taas muutamaksi kuukaudeksi pureskelemista.

Internet on harhaa, todellisuus on sinä.

Jatkumoa... vai ei?

Olin eilen mielenkiintoisella luontoreissulla...

Minulle valkeni luomisen mysteeri kokemuksellisella tasolla, kun sosiaalinen minäni disintegroitui ja henkilökohtaisen sisäisen luomisen lähteeni arkkityyppi paljasti kasvonsa ja olemuksensa. Etsijän, narrin ja jumalanpalvelijan pyhä unioni - Minä riisuttuna käsitemaailman rajoitteista. Hulluus, joku voisi sanoa. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset sairastuvat skitsofrenian tyyppisiin psykoottisiin oireyhtymiin käyttäessään psykoaktiivisia aineita huvin vuoksi. Se on väistämätön hinta joka on maksettava puuttumisesta persoonallisuuden syvällisimpiin rakenteisiin ilman tarpeellista tietoa ja elämän taitoa.

Tämä arkitajunnalle vieras Minä on samankaltainen kuin tarinoissa - sosiaalisen minän tavoitteellinen toiminta ei enää ole "validia", tilalle astuu ikuisen nykyhetken jatkumo, jossa kaikki aistien tuoma informaatio on sidoksissa tunne-elämään. Ja vice versa.. Lukemattomat luomakunnan vieraammat muodot ja värit antautuvat "etsijän" aistimaailmaalle.

Kokemukseni viesti oli hyvin kirkas ja selvä.

Etsijä etsii ja etsii, pohjattomassa "luupissa", jonka uusin versio on vain vähäisempi versio seuraavasta. Se on etsimisen funktio... Löytämisellä ei ole mitään tekemistä etsimisen kanssa. Löytämiseen tarvitaan vahvaa ja sitoutuvaa tahtoa kokea myös epämiellyttäviä kokemuksia, kokemuksia jotka ovat ristiriidassa niin menneisyyden, nykyhetken kuin tulevaisuudenkin kanssa. Sillä nykyhetki kuten käsite "kissa" on vain mielen hahmotelma jollekin, mikä On, mutta jota mieli tarkoituksenhakuisen luonteensa vuoksi "pukee" sanoiksi. Ja sanat ovat mitä ovat. Dataa. Ja minä haluaa ja tahtoo. Niin paljon että on valmis investoimaan itsestään mielettömästi osia ulkoiseen todellisuuteen - tullakseen ikäänkuin riippuvaiseksi sen tapahtumista.

Jokatapauksessa - tämä "mysteerinen" tila ei ole "luonnollinen" ihmiselle siinä mielessä kuin vaikka kokemus nälästä tai kivusta. Vain vauva-iässä ja lapsuudessa meemien ja käyttäytymismallien verkko on niin löyhä että ikuinen nyt-hetki voi olla todellinen ja koettu arkirealiteetti. Arkitodellisuus. Minulle paljastui, että kun me pienestä pitäen pikkuhiljaa imuroimme ympäristöstämme niitä piirteitä jotka määrittelevät itsemme, me teemme suurimman osan tästä prosessista tiedostamatta lainkaan kuinka laajamittaiset seuraukset sillä voi ollakkaan. Me olemme me vain koska me olemme saaneet ympäristöltämme eväät toteuttaa prosessin. Jos ympäristö ei tarjoa suotuisia virikkeitä ja käyttäytymismalleja - joiden tarkoitus on rakentaa eheä tunteva, toimiva ja tahtova minä (joka kaiken lisäksi osaa tunnistaa omat tunteensa ja niiden pohjalta toimia korkeimman "potentiaalin" mukaan) - prosessi ei jossain tapauksessa koskaan edes käynnisty. Silloin on vain mekaniikkaa, aivojen jatkuvaa hakeutumista kohti miellyttävintä tilaa - tilaa jossa voi välttää kivun jota juurettomuus aiheuttaa.

Elämän ei mielestäni ole itsessään tarkoitus olla siis millään tasolla miellyttävää. Tämä on minunkaltaiselle hedonistille niin vaikea ymmärtää - koettuani elämässäni sen mitä olen kokenut, olen vastoin omaa korkeinta tavoitettani joutunut riutumaan ja kamppailemaan mielihyvän saavuttamisen ehdoilla pitkään. Kunnes aina silloin tällöin "silmäni ovat auenneet", kuten monet elämän mysteerin sanattoman läsnäolon kokeneet ovat asian ilmaisseet. Kuitenkin, pääsuunnittelija ja pääarkkitehti tässä prosessissa olen minä, eikä mikään ulkopuolinen auktoriteetti tai "korkeampi taho". "Korkeampi taho" on AINA mielikuvituksen tuotetta. Tämä ei silti mielestäni tee siitä yhtään kokemuksellisesti vähemmän todellista kuin esimerkiksi autoilua moottoritiellä.

Yhteisön tarkoitus on palvella sen yksilöitä, tämä on nykyinen humanistisen individualismin maailmankuvan viesti (tosin vain aika pienessä osassa planeettaamme). Yksilön tahto on tässä vaiheessa korkein tahto. Vapaus. Vapaus ajan rattaasta jossa olemme kollektiivisena olentona kamppailleet vuosituhannet. Joka hetki me keksimme uusia keinoja vapauttaa visiomme. Joka hetki aina uudempia, tehokkaampia keinoja jälleenluoda mysteeri palvelemaan ja tulemaan palvelluksi.

Minulle kirkastui oivallus, että selviytyminen on silti aina korkeammalla kuin mikään väkisin väänneetty ideaali. "When push comes to shove"... Altruismi on seuraava versio selviytyä tehokkaammin. Elämä on ainoa arvo minulle. Ja sen kunnioittaminen että olen osa sitä vaikka se ei aina olisikaan osa minua. Tässä on juuri egon ja egoismin haka - geenit tahtovat jatkaa olemassaoloaan - ne liittyvät yhteen, ne luovat fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia (kollektiivisen psyyken) tiloja. Molekyylitason värähtelyt luovat laajempia syklejä.

Olemme selkeästi niin tottuneet näkemään elämän matkana pisteestä A pisteeseen B, että unohdamme vallan sen luonnon ja universumin kaikkialla pätevän syklisen luonteen... Tosiasian että luominen on Jatkumo. Luominen kaikessa, luominen minussa. Luomisen käsitteellä ei tässä yhteydessä ole siis mitään tekemistä perinteisen Luojan tai Jumalan arkkityypin kanssa, tarkoitan sillä tilaa ja tapahtumaa jossa tapahtuminen ja tila tapahtuu.

Olen jauhanut tässä paljon sanoja. En tiedä miksi.. Minulla on hillitön tarve purkaa kokemuksiani sanoiksi, jauhaa ne myös tämän käsitteellisen mielen myllyn läpi. Sinänsähän prosessi on turha - kokemus on ja sanani sen jälkeen ovat mitättömiä yrityksiä lähentyä arkitajunnassa jotain mikä on totisesti sen Ulottumattomissa.

Lopullinen viestini jonka filtteröin omasta kokemuksestani on seuraava: Mikäli sinä joka luet tätä koet tarvetta sekoittaa arkitajuntaasi psykoaktiivisilla substansseilla, tee se mielellään harkitusti ja tiedostaen joka hetki mitä tapahtuu, ja miksi näin tapahtuu. Jossain vaiheessa elämässä voi olla sellaisia vaiheita jolloin tuntuu että hallinta on täysin kadoksissa ja kipu on sietämätön... Omakohtaisesti olen kokenut paljon helpotusta eräistä työkaluista jotka ovat antaneet minulle hengähdystauon niistä vaikeista tunteista jotka sisälläni katkeamatta pyrkivät julki.

Mutta loppujen lopuksi, nämä asiat tulevat aina julki. Ennemmin tai myöhemmin. Monet tarpovat elämiään hautaan saakka oivaltamatta mikä sisällä kalvaa.. Kipu voi todellakin olla niin vahva. Varsinkin jos ihminen ohjelmoidaan hänen tahdostaan riippumatta uskomaan että on syntiä tuntea niinkuin tuntee.

Tämänkaltaiselle ihmiskunnan syövälle tulisi saada mahdollisimman nopea loppu. Mikäli haluamme joskus elää tasapainossa ja harmoniassa.

Muutoksesta

Muuttuminen on elämän ainoa periaate. Muuttuminen jostakin joksikin.

Meillä ihmisillä on niin hauskoja mielikuvia siitä millainen maailman tulisi olla. Minulla, sinulla ja hänellä. Vähänpä tiedämme että kaikki ympärillämme, jok'ikinen atomi on juuri täydellisessä kohdassaan - täydellisessä harmoniassa kaiken kanssa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä että jotain on pielessä... Selitys tähän kokemukseen on käsittääkseni yksinkertaisempi kuin annamme itsellemme tilaa ymmärtää. Muutosprosessin aikana, sen kuljettaessa tätä persoonallista kokemusta Ykseydestä kohti Yksilöllisyyttä (eli: yksinäisyyttä) aistimme, aistiemme tulkinnasta vastaavat osat meissä sekä näiden osien keskenäinen kommunikaatio ovat hieman, sanoisinko, erilaisissa muutosprosessin vaiheessa. Jos nyt voidaan ylipäätään yleistää tällaista tapahtumaa, siitä en ole ollenkaan vielä varma.

Olemme kollektiivisena olevana muuttuneet suhteellisen paljon vuosien varrella. Näin olen lukenut monesta lähteestä. Oli alkuperämme sitten 6000 vuoden takaisissa tai 6000 miljoonan vuoden takaisissa tapahtumissa, näin on.

Millään muulla nippelitiedolla ei ole asiaankuuluvaa merkitystä, enkä usko että prosessin alullepanijaa - Luojaa/Jumalaa, mikäli hän todella on olemassa - kiinnostaa niin paljon se, miten hyvin hänen n.s. henkilökohtaisia mieltymyksiämme palvelemme, tai miten kovasti yritämme olla uskollisiä Hänen asettamilleen laeille.. Uskoakseni Hän loi meidät muuttumaan kohti jonkinlaista... Korkeampaa versiota Itsestämme.. Tietenkään Hän ei ole mikään persoonallinen Hän sellaisessa mielessä kuin vaikka minä ja sinä, vaan energia, Voima, tietoisuus ja alkuperäinen - Tila? Eräs ystäväni sanoi "Tila jossa tila tapahtuu", ja niin on varmasti sanottu lukuisia kertoja lukuisissa eri paikoissa planeetan päällä.

Lopetan tähän paskanjauhamisen tältä erää. Kaikki muutoksen kannalta olennainen tapahtuu nyt! Kaikki vastustus on täydellisen turhaa.

Daniel Quinn: Ismael
Jared Diamond: Romahdus
Jared Diamond: Kolmas simpanssi

www.tiede.fi-sivuston keskustelupalstat kertovat myös omaa karua tarinaansa.

Asiat tärkeysjärjestykseen

http://veg-tv.info/Earthlings

en edes lähde kirjoittamaan lyhyitä mietteitä tästä aiheesta.


sana vaikenee totuuden edessä.

nimetön

istun tässä,
olen läsnä.
hiljaa hiljaa hengitän,
ei ole kiire - ei ole kenkiä.
istun kauan aikaa hiljaa,
pian tunnen kuinka se lävitseni virtaa.
ulkona, sisälle,
äidille, isälle.
sinulle, minälle,
kun löydät sen, pidä se.
sillä kaikki ihmiset se yhteen liittää.
harva vain siitä muistaa kiittää.
kelle se lapsena kannetaan pöytään,
järkkymätöntä luottamusta.
pitää mieli vakaana, ei tuottaa tuskaa.

siinä se on, minne aina halusit.
jos ei kelpaa niin ota huumeet avuksi.
ne vie sinut kauas pois tästä hetkestä.
ihanaa - jeesuksen kanssa happoretkellä.
myytit kutoutuu mielessä verkoksi.
niistä ei erottauduta helposti.
niinkuin aina - kärsivällisyys palkitaan.
elämän päämäärä huutaa sun harkintaa.

siksi kiitän että olen tänään elossa.
ei tarvitse elää herran pelossa.

kuin herrat pellossa,
kuin viisari kellossa.

kiertää samaa rataa kunnes patterit loppuu.

Kipu on hyödyllistä

Kipu on hyödyllinen työkalu, vaikka se ei tuotakaan nautintoa. Kipu on totisesti suklaata.

Kehomme kertoo meille joka hetki siitä suhteesta, jonka olemme maailmankaikkeuden kanssa solmineet, vaikka olemmekin fyysisesti "yhtä" sen kanssa (On nimittäin mahdotonta tehdä eroa subjektin ja objektin välillä, vaikka itsekin olen kyllästymiseen asti yrittänyt rajoja vetää ja löytää erinäisistä lähteistä koodin joka ratkaisisi tämän propleeman. Objektiivista on vain objektiivinen.). Ihmeellinen ratsumme ei jaksa ravata kosmista taivaltaa ilman sopivaa kohtelua.

Kun kehoni kertoo minulle kivun kokemuksen kautta, että jotain suhteessani maailmankaikkeuden kanssa on jollain tasolla "vinossa", vaikka luomistulos olisi tyydyttävä ja olo muuten onnellinen, yleensä viimeiseen asti pyristelen vastaan jotta voisin säilyttää tämän nykyisen version asioiden tilasta - että voisin jatkaa oikeassaolemista ja tyydyttävää elämää huolimatta siitä että korkein visio Minusta Luojan Poikana ja oikeutettuna elämän ylläpitäjänä jäisi puolitiehen.

Vuorovaikutussuhteessa on kuitenkin aina kaksi osapuolta, sillä sen mitä antaa, sen saa vastaanottaa. Kun jääräpäisesti yritän mahtua mahtipontisen elämänkatsomukseni ja mielipiteideni ammusvyön kanssa siitä kapeasta portista joka johtaa toiseen tiehen, saan vain kokea kehossani miten ne eivät yksinkertaisesti sovi läpi "neulansilmästä" - väkisinkin ne riuhtoituvat irti vaikka olen ne ihooni kiinnittänyt, ajatuksiini kyllästänyt. Näin tapahtuu uudestaan ja uudestaan. Irtipäästäminen on minulle niin kovin vaikea läksy oppia, kun olen suloista oikeassaolemisen nektaria ja päihtymisen kiimaa maistanut.

Mutta minä opin koko ajan. Joka päivä tehokkaammin ja joka päivä uudelleen luoden vakkakin mikrosekunnin paloissa tätä käsitystä Ratsastajasta, joka ei pysähdy ennenkuin määränpää on saavutettu.

Nämä sanat kertovat kaaaaartaen piiiiitkän matkan vuosituhansia vanhan mystisen sanoman minkä voi ilmaista YTIMEKKÄÄSTI, sanattomasti Läsnäolon ytimessä ja krapulakusen hajun ulottumattomissa.

Eläimestä ja häpeästä

Tunnen monista tekemistäni asioista häpeää. En lähde tässä sen enempää kertomaan että minkätyyppisistä tekemistäni asioista, jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä.

Olen kasvanut ympäristössä, jossa todelliselle sydämelliselle avoimuudelle ei juuri ole ollut sijaa läpivalaista ihmismielen, noh sanoisinko sen vai en, läpimätiä motiiveja.

Me nimittäin olentoina tunnumme syntyvän jonkinlaisen täydellisen itsetuhon kulttuuriin, joka on tiedostamatta siirtynyt sukupolvelta toiselle. Ilmeisesti tarkoitus on varjella jotain hyvin tärkeää tietoa joka on välttämätöntä todellisuuden oikein kokemiselle. *Krhm*. No, esimerkki. Tämä "Itse" käsite ensinnäkin. Ikäänkuin tämän mekaanista kyvykkyyttämme suojavaan ihokerroksen jälkeen yhtäkkiä "Minä" loppuisin. Omituinen ajatus - täytyy oikein ihmetellä miksi "helvetissä" tämä nyt näin meni. Millä todellisuuden tasolla on välttämätöntä kokea tai ajatella että "on erillinen" maailmankaikkeudesta? Seuraako joku "erikoispalkinto" vain "minulle" jos elän oikein näissä suhteellisisten käsitteiden rajaamissa "malleissa" jotka vaihtuvat kuin merituulen puhaltamat hajut rannalla (aina lokinraadoista suloisen kevään aromaattiseen hyväilyyn)? Hyödyttääkö tällainen "erillisyyden" illuusio ketään?

Mitä se hyöty on sitten? Monien filosofien mielestä kyseinen käsite ei ole millään tasolla yhteydessä Jumalaisen Idean kanssa, sen Puhtaan Totuuden, jos et heti kässännyt tiäksä.

Eli suhteellista on kaikki niin kauan kun tällaiset käsitteet kuten "hyöty" tai "hyvä" tai "perkeleellinen" pyörivät keskustelussa, niin kauan pysytään poissa Jumalan Sanasta kuin kissa huonomerkkisestä kissanruuasta. Ei vaan mene läpi, ne eivät voi penetroitua korkeammille värähtelytasoille

Soitan nyt muuten mielenkiintoista musiikkia, jos joku ihminen haluaa tietää mitä niin tämä on: "Receiver"-nimisen orkesterin "Svenska på sjukhus (jh edit)". Orkesteri "Receiver" on minun ja ystäväni Johan Halinin projekti vuosien takaa. Olkaa hyvät.

Imuroi tästä: Receiver - Svenska på sjukhus (jh edit) - mp3



Rauhaa ja siunattua iloa päivääsi.