"etsijä"

etsin jotain uutta, sillä en voi muuttaa menneisyyttäni.

tässä istun ja pohdin niitä aikoja, jolloin tiesin jollain "hämyisellä" tavalla että
kaikki päättyy vielä hyvin, että löydän kuin löydänkin etsimäni, jotain minkä olen
kadottanut etsiessäni ulospääsyä painajaisesta, johon olen syntynyt.

täytyy hukata ennenkuin voi löytää, minulle on kerrottu. täytyy hukata ennen kuin voi löytää!

ja kas, mitä tapahtuikaan!

taskussani on nyt se määrittelemätön määrä valoa jota niin kaipasin pimeinä hetkinä!
energiaa - niin puhdasta, niin haurasta.

niin heikkoa, joku tietämätön sanoisi.

niin sanoisi vain joku todella tietämätön, joku joka ei näe eikä usko koskaan
edes näkevänsä tämän materian mellakkapoliisirivistön ja irstaiden mielikuvien demonien
vartioiman esiripun taakse,

backstagelle,

missä istuvat karl marxin, jeesuksen, carl jungin ja anna nicole smithin kaltaiset vanhat
mutta väsyneet mustat mestarit, silmänkääntäjät, temppumaakarit. he joille ei kerrottu ja pureksittu
tarina riittänyt pitämään sisäistä vaahteranmäen eemeliä kartuttamassa merkityksetöntä puu-ukkokokoelmaa.

siellä he istuvat,
ovaalinmuotoisessa pöydässä, ja spliffi kiertää - tarinaa riittää kerrottavaksi, tarinat,
jotka ovat jok'ikinen mahtavampi kuin minun suusta vapauttamani pajunköysi, joka vain
viitteellisesti liittää minut mestareiden jälkeensä jättämiin vihjeisiin, narunpätkiin,
ympäri tätä universumia!

yhdistyn niissä legendaksi,
tajunnan pyörremyrskyksi, joka hajottaa nämä historian pölyset rivit,

vapauttaen ne uudeksi ravinnoksi - uusille oivalluksille.

uusille vaelluksille kaikkeuden keskipisteeseen, mistä on yhtä pitkä matka kaikkialle!

vapautan elävät kuolleet, joiden keskellä elän omaa kristus-fantasiaani, välillä pudoten
omiin ohjelmoituihin mielikuviini paremmasta huomisesta... äh, mitä paskaa!

täällä on leipäni niin pirun tiukassa, joten toivon salaa, että joku lähettää tililleni rahaa.
en enää itsekkäistä syistä, vaan kaikkeudellisista syistä. syistä joita en karsasta katsoa lähempää.

ymmärrätkö sinä minua?

näetkö sinä,

minäkin vain yritän kehnosti epäonnistuakseni tulla täydellisemmäksi joka spiraalin
kierrolla, lähestyessäni morontiamaailmoja sankareiden ja pyhimysten kutsuessa minut syömään
leivästään, juomaan tuoremehuaan. he tarjoavat minulle yösijan pestyissä lakanoissa,
he hymyilevät ja syttyvät innosta kun kerron tarinani heille, he kruunaavat minut kuninkaaksi,

oikeutetulle paikalleni!

ketä sitten hallitsen?
kuka hallitsee ketä?

kuka on tämä kuka?

kuukahdanko ennenkuin sen selvitän?

uskallanko itse tunkeutua läpi sovinnaisuuden piikkilanka-aidan, vain tullakseni pidätetyksi,
uhratuksi pakanoiden alttareilla,
annanko heille mahdollisuuden ilmiantaa minäni - kunnianosoituksena smurffipapalle ja hänen johtoportaalleen
jossa istuvat leveäperseiset ukot.

hehän ylläpitävät tätä sairasta järjestelmää, joka saa nuoret urhot käyttäytymään kuin ikäloput kääkät,
joka saa lapset unohtamaan pyhän hiljaisuuden, josta ovat tulleet - tyhjä katse silmissä, mutta silti
niin fanaattisella uholla!

juuri sellaisella fanaattisella uholla, mikä isässäni formuloita katsellessa herää.

nyt minä näytän, kaljatölkki painuu kasaan, niin myös lapsen minussa puhdas, mutta karaistu ja viaton katse.

mekaanisen suorittamisen maailmankuvan ikoni, jeesus nasaretilainen nousee ovaalista pöydästä, tumppaa spliffin ja
ottaa avosylin vastaan tämän torjutun soturin, petaa sijan lohdun ja isänmaallisen paatoksen saattohoitolan
viimeiselle tukkotäydelle osastolle, missä toiset samankaltaiset hylkiöt lepäävät laakereillaan, sylkevät kattoon ja antavat
syljen tippua takaisin omille kasvoilleen samalla kun lesbopornopätkä pyörii projektorista isolle valkokankaalle.

kaikki katsovat tätä show'ta kiihkoissaan, samalla alitajuisesti odottaen vapautumistaan,

sitä hetkeä kun luoja löytää meidät, hukatut.

Koskemattomuudesta

Hyvää päivää sinulle.

Porvoossa ja muualla kuohuu tällä hetkellä, monet ihmiset ihmettelevät mihin ja miksi tämä maailma on menossa. Ymmärrettävistä syistä, toki, sillä monet mielikuvissa rakennetut suloiset utopiat ja jo olemassa olevat sopimukset rauhasta ja hyvinvoinnista rapistuvat todellisuuden kohdatessaan. Näin olen itse saanut kokea, näin on moni muukin, mutta haluan muistuttaa tässä vaiheessa siitä, että kyseessä ovat tosiaan vain mielikuvien murenemiset, sillä todellisuus muuttuu koko ajan, se ei koskaan ole staattinen, vaikka suhteellisessa fyysisessä todellisuudessa, jonka toistemme kanssa jaamme, siltä vaikuttaisi näyttävän.

Kukaan tai mikään ei ole koskematon, vaikka niin haluamme väittää itsellemme, ja jokainen tekomme, sanamme ja ajatuksemme käy koko maailmankaikkeuden mittaisella kiertoajelulla päätyen vain takaisin itsellemme, jotta meillä taas on mahdollisuus muuttua ja ennenkaikkea elää. Näin se on, koska näin se toimii!

Olen kuullut sanottavan että kaikki on yhtä, ja me olemme yhtä kaiken kanssa. Uskon tämän väittämän paikkansapitävyyteen ainakin siltä osin, että olemme osa suurta suurta kokonaisuutta, joka on suurempi kuin suurin visiomme tai suurin kuvitelmamme siitä. Itseasiassa jopa vielä suurempi kuin suurimmasta visiostamme suurin määritelmä!